Alla olevaa ei ole koskaan kerrottu, mutta allekirjoittanutta ei laiteta.
Allekirjoittajan työrupeama :
1960-luvun puolivälissä ensin valosarjojen tekijä, kun tuli laki traktorin peräkärryjen valoista.
Sitten traktoriasentaja, jonka aikana minut kurssitettin Fordin kurssikeskuksessa diesel- ja puoliautomaattivaihteistojen asentajaksi. Sinä aikana olin matka-asentajan (lähinnä Teuvo Nuorron) apurina, kunnes marraskuussa 1968 sain ajokortin Autokoulu Ilveksestä, Hatanpään valtatien varrelta, jonka jälkeen pääsin yksin kiertämään Hämettä traktoriasentajana, jonka työtehtäviis kuului niin 500, 1000, 5000 jne tuntien huollot, mutta myös syöttöpumnppujen, kytkimien jne korjaukset. Kullaasta Luopioisiin, Kurusta Ryttylään, Haastavimpia olivat traktorit, jotka olivat levinneet pelloille. Yksikin salaojakaivuri oli rikkoontunut jonnekin Vammalan pellolle ja sen saaminen omille tolpilleen oli kova juttu. Eräänä talvisena päivänä olin jollakin maatilalla, kun alkoi aivan hirmuinen lumimyrsky. Päätin silti lähteä takaisin Tampereelle, mutta ei aikaakaan, kun lunta tuli tielle siihen tahtiin, että auto vain jumittui. Pääsin verstaalle vasta aamuyöllä kovan lapioinnin päätteeksi. Aamuisin sitten työnjohtaja kertoi, kuka menee minnekin päin lääniä.
Autona oli ensin Ford Transit ja sitten uudempi fordi. Kuljun moottoritie oli juuri avattu ja kilpailtiin siitä, kun ajaisi nopeammin sen läpi Koivistonkylän verstaaalle. Vanhemmalla Fordilla pääsi nippa nappa yli 140 kymppiä, mutta uudemmat diesel Fordit tuskin pääsivät 130 kymppiin (Vertailun vuoksi kerrottakoon anekdoottina, että firman johtaja pääsi Ford Mustangillaan matkan (11km) noin viidessä minuutissa).
Traktorien jälkeen pääsin ilmastointiasentajaksi ja peltisepäksi. Kerrottakoon, että esimerkiksi Hotelli Ilveksen ilmastointi on suurelta osin minun tekemääni, kuten vaikkapa lääketehdas Starin Ruskoon tullut uusi lääketehdas. Sitä ennen olin purkamassa ilmastointihormeja vanhassa Starin tehtaassa, nykyisen Yliopistonkadun ja Åkerlundinkadun kulmassa. Voi että sitä hotapulverin määrää, joka putkista levisi ilmaan, kun tiputimme hormeja lattialle. Siihen aikaan mitään suojaimia ei tarvinnut käyttää... Ensimmäinen kohteeni oli kuitenkin Opiskelijankatu yksi. Haarlan paperitehdas, Lielahden sellutehdas, Kolhon Ikilevytehdas, Sarankulmaan valmistunut Aamulehden tehdas ja Instrumentarium ja lukemattomat asuintalot ja rivitalot, Ikaalisten Kylpylä, konttorit ja pienemmät tehtaat. Kaikki on tuttua...
Samoin olin tic-hitsarina, kun PV:n myrkkykaasulaboratio tehtiin. Se sama laboratoria, joka hieman myöhemmin sai kuuluisuutta, kun se sai analysoitavakseen Persianlahden sodassa käytettyjä taistelukaasuja... Kuten matka-asentajana sain kokea erilaisia sääilmiöitä, niin ne eivät olleet mitään, mitä sain kokea ilmastointiasentajana. Muistan eräänkin talvisen päivä, kun Pyynikin Rollikkahalliin tehtiin uusi akkuhuone, jonne piti laittaa ilmastointi ja katolle imuri. Imurin asennus ja sen piipun pellitys piti tehdä Näsijärveltä puhaltavassa myrskytuulessa. Pakkastakin oli aivan kiitettävästi.
Toinen ääripää löytyi Lielahden sellutehtaan soodakattilan alta, missä hommia piti tehdä 80 asteen lämmössä. Vuorivilla ei ole muutenkaan kiva käsitellä, mutta paljon kivempaa kuin uunissa. Oltiinhan me yksi kesä Rauman tehtaan voimalaitoksessa kipsaamassa valtavan suuria sähkömoottoreita. Se oli siihen aikaan, kun Björn pelasi Wimpledonissa. Satamasta haettiin stlolisnajaa... Sieltä taidettiin päästä Ylämyllyn varuskuntaan, kun ensin tehtiin pieni matka Kuoreveden Hallin lentokonehangaariin... Tyksin äidinmaitokeskuksen autoklaavin luota päästiin päivittäin ruokatunnilla maistuvan pinaattikeiton äärelle... Siellä opin ensikerran, että ilmavirran nopeus kerrottuna pinta-alalla on yhtä kuin kuutiota tunnissa...
lmastointihommiin kuului ilmastokoneiden asennuksien lisäksi myös venttiilien ilmavirtamittaukset. On vaikea sanoa, missä en olisi ollut mukana ilmastointiurani aikana, joka päättyi vuonna 1986, kun iltalukion jälkeen pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon fysiikkaa. Sain sitä varten 10000 markan stipendinkin. 60 opintoviikon jälkeen päättelin, että kursseilla oli minua paljon etevämpiä opiskeliijoita, joten vein ATK-luokkien magneettiavaimen yliopiston toimistoon ja pakkasin tarpeellisiksi katsomani tavarat Tampereelta tuomaani Helkama Flying Finn pyörän päälle ja lähdin polkemaan. Sen vuoden alussa Suomi otettiin ns. Schengen sopimukseen, joka tarkoitti sitä, että ajattelin polkea jonnekin Välimeren tienoille. Mutta kesä 1995 oli huikaisevan lämmin ja pitkä, joten syksyn alkaessa tulla, olin yhä Suomessa ja koditon.
Yövyin teltassa pitkin Helsinkiä, kunnes Pihlajamäen kalliolla teltassa heräsin aamu viideltä räjähdykseen. Poljin kaupungille ja asematunnelin Makissa luin lehdistä, että valmisteilla oleva poliisitalo oli yritetty räjäyttää. Illan tullen päätin sitten mennä Pasilaan katsomaan juttua -- ja päädyin Hakamäentien ison sillan alle yöpymään yöksi. Aamulla sitten katselin tarkemmin lähistön pusikkoa ja arvelin, että olisin siellä näkösuojassa. Mutta syksy alkoi käydä päälle, eikä enää oikein huvittanut kasata märkää telttaa, joten päätin rakentaa tehtan päälle jonkinlaisen katsoksen. Harkimon hallia alettiin silloin rakentaa ja sen tiellä oli Pikku Pasila niminen alue, jonka talojen kellareista sain erittäin hyvää puutavaraa.
Yhtenä iltana olin taas hakkaamassa lautoja, joskus kymmenen aikaan, kun oli jo pimeää. Olin juuri silloin mökkini katolla, kun kuulin vierestä huutelua. Silloin tutustuin VR:n autokorjaamon päällikköön, Kössiin, joka sitten auttoin minua kuljettamaan Pikku Pasilasta erään miehen asuntovaunusta Porin Matin, josta maksoin hänelle sata markkaa. Se oli ikimuistoinen yö sekin sillä oli nimittäin kuutamoyö, kun kottikärryille haimme parisataa kiloisen Porin Matin. ja jätimme sen koijani oven eteen.
Sitten seuraavana päivänä tapahtui niin, että kaaduin pyörällä ja molemmista käsistä murtui luita. Vasemmasta kädestä törrötti yksi luu, kun kävelin Kössin asuntovaunulle. Onneksi hän oli kotona, joten Kössi vei minut Töölön tapaturma-asemalle. Parin päivän jälkeen lääkäri ehdotti, että voisin mennä Koskelan sairaalaan. Mutta koska olin juuri saanut oman taloni valmiiksi, niin kieltäydyin ehdottomasti ja sanoin, että menen metsään.
 |
| Mutka tuhopolton jälkeen. |
Tuleva talvi oli erittäin kylmä. Olin laittanut seiniin kaksinkertaiset lankut, mutta yksi seinä oli jäänyt vähän niinkuin vaiheeseen. Iltaisin hekutin kaminan ja sitten laitoin itseni kiepiksi sen viereen. Sinä talvena nousin joka aamu aikaisin ja Ilmalan junaseisakkeelta pääsin junalla keskustaan. Minulla oli tapana mennä aamukahveille Asemantunnelin Makkiin, mihin tuli myös tähtitieteen assistentti, jonka kanssa meillä oli jo vuosia ollut tapana tavata toisemme siellä. Sitten sinä talvena, ennen joulua, muuan nainen tuli Makissa kysymään, mitä minulla kuuluu. Hän tietysti näki kipsatut käteni. Kerroin, että asun metsässä ja että käyn pesulla vessoissa. Hän sitten sanoi, että voisin tulla hänen asuntoon Roihuvuoreen, niin hän voisi auttaa minua. Satuin jostain syystä lupaamaan, että joo.
Niinpä kävin Riitan luona, joka paljastui Matti Markkasen vaimoksi. Käyntini Riitan luona loppuivat siihen, kun erään kerran sinne tuli myös Taavi Kassila. Kun kerroin Kassilalle, että olen tehnyt kotini metsään, niin sain kuulla kunniani ja että olen siksi rikollinen. Niinpä jätin Riitan ja pienen Sakari-poikansa ja unohdin heidät. Sitten vuosituhannen vaihteessa tapasin Riitan uudelleen Lasipalatsin Kaapelikirjastossa, missä hän oli Mattinsa kanssa ja kertoivat, että muuttavat Espanjaan. Toivotin molemmille paljon onnea.
Hieman sitä ennen muuan lähes lähes 90 vuotias sodassa vatsaan vaikeasti haavoittunut sotaveteraani, joka oli osallistunut vuosien ajan minun ja assistentin aamukahveihin, oli vaatinut, että hänen pitää päästä käymään luonani metsässä. Se oli juuri hän, joka sittemmin soitti Hannu Karpolle, että siellä Pasilan metsikössä...
Karpon ohjelman jälkeen Helsingin Elokolon toiminnanjohtaja löysi minut ja vaati, että minun pitäisi tulla Elokoloon. Siitä on nyt lähes neljännes vuosisata ja käyn edelleen joka päivä Elokolossa, vapaaehtoistyöläisenä. Matti Markkanenkin tuli Espanjasta joskus vuonna 2008 ja me tavattiin uudelleen Hakaniementorilla, kun siellä vietettiin Asunnottomien yötä. Sen jälkeen Matti alkoi käydä säännölllisesti Elokolossa aina pois menoonsa saakka. Nykyään olen Elokolon ohessa myös polkupyöräilijä, kesäisin kuvaan dronella, action kameroilla ja puhelimilla ja teen niillä videoita.
6 kommenttia:
Turuus kuulemma oppilas söi väärin. Kerrottakoon, että minulle lattialla tippunut eines ei ole myrkkyä. Enhän pysty edes ymmärtämään sitä, että kun joku tiputtaa jotakin roskakoriin, niin se siinä tippumisen aikana muuttuu myrkylliseksi liaksi.
Kivilinnan aikaan tein niin, että ostin vain Myllyn Parasta kauraa, kävin Kauppatorilta tai kauppojen roskiksista hakemassa banaania. Iltaisin survoin banaanin hieman vesitettyihin kaurahiutaleisiin ja avot, kun oli makiaa. Mielestäni ihmisten holhoaminen meni pahemman kerran metsään siinä vaiheessa, kun Suomeen alettiin haalia oikeaoppista väkeä, jolle ei saanut syöttää eres kaurapuuroa...
Yksikään ihminen ei ole koskaan sairastunut lattialta noukutin ruokapalasen syömisestä, päin vastoin; ihminen pysyy terveenä, kun hän työllistää omia valkosolujaan.
Maailmassa ja kotimaassa monenlaisia elämäntarinoita.
Tarinaan jäi pieni koukku siis se miksi? sankari päätyi asumaan "koijaan".
Tietysti tarinan täytyy antaa lukijalle hieman päänvaivaa ja sumeat kohdat tavallaan toimivat kerronnallisesti.
En ole löytänyt 60-luvun kavereitteni nimiä tai tarinoita netistä. Koska haluan. että ketään ihmistä ei saa unohtaa, niin kerron vaikka Teuvo Nuorrosta. Hän oli se, joka halusi, että korjaamon taukotilassa ruokatunnille haettiin Koivistontien toisen puolen kaupasta Vigrenin lenkkiä. Sitten lenkin päähän sähköjohdon molemmat päät ja avot, kun rasva vain rätisi ja muutamassa sekunnissa saatiin grillimakkaraa. Teuvo oli kova laulamaan. Transitin ohjaamossa, repsikan penkillä oli mukavaa, kun Teuvo veti oikein kunnolla 60-luvun biisejä. Se taisi olla Sylvie Vartan, jonka hitti oli siihen aikaan Maritza. Sattui niin, että Verkatehtaankadun ja Hatanpään valtatien kulmassa oli pieni kahvila ja sen nimikin taisi olla Maritza. Kun lähdettiin tai tultiin, niin sinne piti mennä munkkikahveille, ja Teuvo lauloi Maritzaa. Oi niitä aikoja.
Toinen ikimuistoinen työkaverini 60-luvulta oli Risto Rantaperkiö. Olin monet kerrat myös hänen transitissaan, kun lähdettiin maaseuduille. Jonkin ajan kuluttua, kun olin päässyt kunnolla sisälle työporukkaan, minulta alettiin vaatia sarvien tiputtamista, eli sarviviinoja. Se tai olla joku lauantai, kun puolilta päivin olimme kaikki jo hieman niinku sillai. Risto sitten ehdotti, että voin tulla yöksi hänen luokseen Hietasmäkeen, missä oli hänen omakotitalonsa. Ilmeisesti otin illan sarviviinoja mittaan sitten lisää sen verran, että sain päähäni lähteä Lakialaan koulukavereitteni luokse. Se oli jälleen yksi erittäin kylmä yö, kun lähdin kävellen, tai horjuen, vaikka Risto ja hänen vaimonsa olivat ovella yrittäen estää lähtöni. Pääsin Veittijärven kohdille jolloin tajusin, että en millään selviäisi perille asti. Tien vasemmalla puolen, kaukana pellolla, näin ladon. Päätin, että menen sinne yöksi. Olinhan usein ennenkin nukkunut ladoissa. Mutta lunta oli niin paljon, että en päässyt edes puoli väliin, kun tajusin, että ainoa tapa selvitä hengissä, on palata takaisin Hietasmäkeen. En tarkalleen muista, miten pääsin takaisin Riston luokse, mutta sen muistan, että palelin ytimiä myätä seuraavan vuorokauden. Oi, niitäkin aikoja.
Muita 60-luvun työkavereitani oli Sulo Jalonen. Sitten oli Tuhola, jolla oli kaatumatauti, joka jäi vähän etäiseksi. Sitten oli joku Kari, joka pelasi TPV:ssä, sarjatasolla. Teuvo Nuorto pelasi muistaakseni Rantaperkiön Iskussa lentopalloa. Työnjohtajana oli mies, joka oli kuin ilmetty Mennään Bussilla sarjan tarkastaja Blakey. Hänestä muistan sen, kun olin ensimmäisiä päiviä töissä ja minut pantiin hieromaan grafiittia kytkinlevyihin (jota ideaa en vieläkään tajua), niin hän tuli vähän väliä sanomaan, että ei riitä, jatka hieromista. Kädet pestiin aina trikloretyneelillä,. jota oli grafiittihuoneessa 200 litran tynnyri ja siitä valutettiin hanasta suoraan käsille. Kyllä lähtee!
Itse korjaamon omistajaa en juurikaan tavannut, hän oli varmaan aina Vuolteenkadun toimistossa. Sitten oli vielä pari muuta, joiden nimiä en muista.
Yksi ikimuisto minulle jäi yhden traktorin maalauksesta. Ensin traktori piti huuhdella trikloretyneelillä, ja sen jälkeen sitten sadan ilmakehän paineisella vesisuihkulla. Sen jälkeen teipata tietyt kohdat, jonka jälkeen töiden jälkeen maalausvuorossa oleva jäi yksi korjaamoon. Olin tehnyt montakin traktorin maalausta, mutta yksi jäi oikeasti mieleeni, koska jostain syystä maalia tuli iholleni sen verran, että kotona päätin käydä kylvyssä. Jostain kumman syystä laitoin kylpyveteen tärpättiä. Ai että sitä kutinaa ja kirvelyä, joka siitä seurasi, ja sitä jatkui monta päivää.. Niihin aikoihin sattui myös vakavin tarpaturmani, eli kun olin purkamassa vaihteistoa, niin yksi ratas liukui akselilta ja putosi isovarpaani päälle. Vasemman jalkani isovarvas on edelleen epämuodostunut. Koska koin, että kyse oli omasta huolimattomuudesta, niin se ei siksi edellyttänyt muuta kuin hiljaista kärsimistä. Sen jälkeen olen visusti katsellut, että mikään asia ei saa olla kiikun kaakun.
Lähetä kommentti