Alla olevaa ei ole koskaan kerrottu, mutta allekirjoittanutta ei laiteta.
Allekirjoittajan työrupeama :
1960-luvun puolivälissä ensin valosarjojen tekijä, kun tuli laki traktorin peräkärryjen valoista.
Sitten traktoriasentaja, jonka aikana minut kurssitettin Fordin kurssikeskuksessa diesel- ja puoliautomaattivaihteistojen asentajaksi. Sinä aikana olin matka-asentajan (lähinnä Teuvo Nuorron) apurina, kunnes marraskuussa 1968 sain ajokortin Autokoulu Ilveksestä, Hatanpään valtatien varrelta, jonka jälkeen pääsin yksin kiertämään Hämettä traktoriasentajana, jonka työtehtäviis kuului niin 500, 1000, 5000 jne tuntien huollot, mutta myös syöttöpumnppujen, kytkimien jne korjaukset. Kullaasta Luopioisiin, Kurusta Ryttylään, Haastavimpia olivat traktorit, jotka olivat levinneet pelloille. Yksikin salaojakaivuri oli rikkoontunut jonnekin Vammalan pellolle ja sen saaminen omille tolpilleen oli kova juttu. Eräänä talvisena päivänä olin jollakin maatilalla, kun alkoi aivan hirmuinen lumimyrsky. Päätin silti lähteä takaisin Tampereelle, mutta ei aikaakaan, kun lunta tuli tielle siihen tahtiin, että auto vain jumittui. Pääsin verstaalle vasta aamuyöllä kovan lapioinnin päätteeksi. Aamuisin sitten työnjohtaja kertoi, kuka menee minnekin päin lääniä.
Autona oli ensin Ford Transit ja sitten uudempi fordi. Kuljun moottoritie oli juuri avattu ja kilpailtiin siitä, kun ajaisi nopeammin sen läpi Koivistonkylän verstaaalle. Vanhemmalla Fordilla pääsi nippa nappa yli 140 kymppiä, mutta uudemmat diesel Fordit tuskin pääsivät 130 kymppiin (Vertailun vuoksi kerrottakoon anekdoottina, että firman johtaja pääsi Ford Mustangillaan matkan (11km) noin viidessä minuutissa).
Traktorien jälkeen pääsin ilmastointiasentajaksi ja peltisepäksi. Kerrottakoon, että esimerkiksi Hotelli Ilveksen ilmastointi on suurelta osin minun tekemääni, kuten vaikkapa lääketehdas Starin Ruskoon tullut uusi lääketehdas. Sitä ennen olin purkamassa ilmastointihormeja vanhassa Starin tehtaassa, nykyisen Yliopistonkadun ja Åkerlundinkadun kulmassa. Voi että sitä hotapulverin määrää, joka putkista levisi ilmaan, kun tiputimme hormeja lattialle. Siihen aikaan mitään suojaimia ei tarvinnut käyttää... Ensimmäinen kohteeni oli kuitenkin Opiskelijankatu yksi. Haarlan paperitehdas, Lielahden sellutehdas, Kolhon Ikilevytehdas, Sarankulmaan valmistunut Aamulehden tehdas ja Instrumentarium ja lukemattomat asuintalot ja rivitalot, Ikaalisten Kylpylä, konttorit ja pienemmät tehtaat. Kaikki on tuttua...
Samoin olin tic-hitsarina, kun PV:n myrkkykaasulaboratio tehtiin. Se sama laboratoria, joka hieman myöhemmin sai kuuluisuutta, kun se sai analysoitavakseen Persianlahden sodassa käytettyjä taistelukaasuja... Kuten matka-asentajana sain kokea erilaisia sääilmiöitä, niin ne eivät olleet mitään, mitä sain kokea ilmastointiasentajana. Muistan eräänkin talvisen päivä, kun Pyynikin Rollikkahalliin tehtiin uusi akkuhuone, jonne piti laittaa ilmastointi ja katolle imuri. Imurin asennus ja sen piipun pellitys piti tehdä Näsijärveltä puhaltavassa myrskytuulessa. Pakkastakin oli aivan kiitettävästi.
Toinen ääripää löytyi Lielahden sellutehtaan soodakattilan alta, missä hommia piti tehdä 80 asteen lämmössä. Vuorivilla ei ole muutenkaan kiva käsitellä, mutta paljon kivempaa kuin uunissa. Oltiinhan me yksi kesä Rauman tehtaan voimalaitoksessa kipsaamassa valtavan suuria sähkömoottoreita. Se oli siihen aikaan, kun Björn pelasi Wimpledonissa. Satamasta haettiin stlolisnajaa... Sieltä taidettiin päästä Ylämyllyn varuskuntaan, kun ensin tehtiin pieni matka Kuoreveden Hallin lentokonehangaariin... Tyksin äidinmaitokeskuksen autoklaavin luota päästiin päivittäin ruokatunnilla maistuvan pinaattikeiton äärelle... Siellä opin ensikerran, että ilmavirran nopeus kerrottuna pinta-alalla on yhtä kuin kuutiota tunnissa...
lmastointihommiin kuului ilmastokoneiden asennuksien lisäksi myös venttiilien ilmavirtamittaukset. On vaikea sanoa, missä en olisi ollut mukana ilmastointiurani aikana, joka päättyi vuonna 1986, kun iltalukion jälkeen pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon fysiikkaa. Sain sitä varten 10000 markan stipendinkin. 60 opintoviikon jälkeen päättelin, että kursseilla oli minua paljon etevämpiä opiskeliijoita, joten vein ATK-luokkien magneettiavaimen yliopiston toimistoon ja pakkasin tarpeellisiksi katsomani tavarat Tampereelta tuomaani Helkama Flying Finn pyörän päälle ja lähdin polkemaan. Sen vuoden alussa Suomi otettiin ns. Schengen sopimukseen, joka tarkoitti sitä, että ajattelin polkea jonnekin Välimeren tienoille. Mutta kesä 1995 oli huikaisevan lämmin ja pitkä, joten syksyn alkaessa tulla, olin yhä Suomessa ja koditon.
Yövyin teltassa pitkin Helsinkiä, kunnes Pihlajamäen kalliolla teltassa heräsin aamu viideltä räjähdykseen. Poljin kaupungille ja asematunnelin Makissa luin lehdistä, että valmisteilla oleva poliisitalo oli yritetty räjäyttää. Illan tullen päätin sitten mennä Pasilaan katsomaan juttua -- ja päädyin Hakamäentien ison sillan alle yöpymään yöksi. Aamulla sitten katselin tarkemmin lähistön pusikkoa ja arvelin, että olisin siellä näkösuojassa. Mutta syksy alkoi käydä päälle, eikä enää oikein huvittanut kasata märkää telttaa, joten päätin rakentaa tehtan päälle jonkinlaisen katsoksen. Harkimon hallia alettiin silloin rakentaa ja sen tiellä oli Pikku Pasila niminen alue, jonka talojen kellareista sain erittäin hyvää puutavaraa.
Yhtenä iltana olin taas hakkaamassa lautoja, joskus kymmenen aikaan, kun oli jo pimeää. Olin juuri silloin mökkini katolla, kun kuulin vierestä huutelua. Silloin tutustuin VR:n autokorjaamon päällikköön, Kössiin, joka sitten auttoin minua kuljettamaan Pikku Pasilasta erään miehen asuntovaunusta Porin Matin, josta maksoin hänelle sata markkaa. Se oli ikimuistoinen yö sekin sillä oli nimittäin kuutamoyö, kun kottikärryille haimme parisataa kiloisen Porin Matin. ja jätimme sen koijani oven eteen.
Sitten seuraavana päivänä tapahtui niin, että kaaduin pyörällä ja molemmista käsistä murtui luita. Vasemmasta kädestä törrötti yksi luu, kun kävelin Kössin asuntovaunulle. Onneksi hän oli kotona, joten Kössi vei minut Töölön tapaturma-asemalle. Parin päivän jälkeen lääkäri ehdotti, että voisin mennä Koskelan sairaalaan. Mutta koska olin juuri saanut oman taloni valmiiksi, niin kieltäydyin ehdottomasti ja sanoin, että menen metsään.
|
Mutka tuhopolton jälkeen. |
Pelon sekaisin tuntein illan tullen pääsin takaisin ns Puolen Hehtaarin metsääni, missä minua ovella odotti Porin Matti, ja sisäpuolella minulla oli veljeltäni, Tampereelta edellisviikolla hakemat 160 millin haponkestävät putket ja kaksi 90 kympin mutkaa. Minulla oli oikeassa kädessä näkyvissä vain pekalo ja sormen päät. Niillä sitten heijasin Porin Matin sisälle ja työnsin hormit kohilleen ja ei sitten muuta kuin tulta pesään.
Tuleva talvi oli erittäin kylmä. Olin laittanut seiniin kaksinkertaiset lankut, mutta yksi seinä oli jäänyt vähän niinkuin vaiheeseen. Iltaisin hekutin kaminan ja sitten laitoin itseni kiepiksi sen viereen. Sinä talvena nousin joka aamu aikaisin ja Ilmalan junaseisakkeelta pääsin junalla keskustaan. Minulla oli tapana mennä aamukahveille Asemantunnelin Makkiin, mihin tuli myös tähtitieteen assistentti, jonka kanssa meillä oli jo vuosia ollut tapana tavata toisemme siellä. Sitten sinä talvena, ennen joulua, muuan nainen tuli Makissa kysymään, mitä minulla kuuluu. Hän tietysti näki kipsatut käteni. Kerroin, että asun metsässä ja että käyn pesulla vessoissa. Hän sitten sanoi, että voisin tulla hänen asuntoon Roihuvuoreen, niin hän voisi auttaa minua. Satuin jostain syystä lupaamaan, että joo.
Niinpä kävin Riitan luona, joka paljastui Matti Markkasen vaimoksi. Käyntini Riitan luona loppuivat siihen, kun erään kerran sinne tuli myös Taavi Kassila. Kun kerroin Kassilalle, että olen tehnyt kotini metsään, niin sain kuulla kunniani ja että olen siksi rikollinen. Niinpä jätin Riitan ja pienen Sakari-poikansa ja unohdin heidät. Sitten vuosituhannen vaihteessa tapasin Riitan uudelleen Lasipalatsin Kaapelikirjastossa, missä hän oli Mattinsa kanssa ja kertoivat, että muuttavat Espanjaan. Toivotin molemmille paljon onnea.
Hieman sitä ennen muuan lähes lähes 90 vuotias sodassa vatsaan vaikeasti haavoittunut sotaveteraani, joka oli osallistunut vuosien ajan minun ja assistentin aamukahveihin, oli vaatinut, että hänen pitää päästä käymään luonani metsässä. Se oli juuri hän, joka sittemmin soitti Hannu Karpolle, että siellä Pasilan metsikössä...
Karpon ohjelman jälkeen Helsingin Elokolon toiminnanjohtaja löysi minut ja vaati, että minun pitäisi tulla Elokoloon. Siitä on nyt lähes neljännes vuosisata ja käyn edelleen joka päivä Elokolossa, vapaaehtoistyöläisenä. Matti Markkanenkin tuli Espanjasta joskus vuonna 2008 ja me tavattiin uudelleen Hakaniementorilla, kun siellä vietettiin Asunnottomien yötä. Sen jälkeen Matti alkoi käydä säännölllisesti Elokolossa aina pois menoonsa saakka. Nykyään olen Elokolon ohessa myös polkupyöräilijä, kesäisin kuvaan dronella, action kameroilla ja puhelimilla ja teen niillä videoita.