Sain siis älylläni kärryn helposti irti liejusta ja työnsin sen mäkiosuuden alkuun. Kuten eilen kerroin, niin mäkiosuus olisi matkan haastavin tehtävä. Helposti kuitenkin tajusin intuitiivisesti, millaisen jarrulaitteen kärry tarvitsee. Minulla on metsästä löydetty kallioporanterä, jota sujuttelin kärryn takaosaan pystyyn. Koska ymmärsin, että sitä jarrukankea pitäisi myös pystyä painamaan voimalla maata vasten, niin löysin pihastani vuosia sitten roskiksesta pelastamani polkupyörän telineen, jonka kiilasin lujasti poranterän varteen.
Kun jarrulaite oli mielestäni oikein ja paikoillaan, ja kun olin sirotellut lankun pätkiä mäen varrelle, ja kun olin laittanut lautaa kiven päälle, -- niin arvellen työnsin kärryn vapaaseen mäkipudotukseen. Sain välittömästi olla koko painollani kankeen jumitetun vänkyrän päällä ja silti kärryn vauhti vain kiihtyi. Mutta loivan mäen jyrkimmän osuuden jälkeen sain kuitenkin jarrun päällä pomppimalla kärryn lähes pysähdyksiin, jolloin tuli tilaisuus työntää lauta takapyörien eteen --edelleen seisten jarrun päällä.
Kyseessä oli varmasti paras sirkusesitys, jonka olin pitkään aikaan tehnyt, mutta metsästä ei kuulunutkaan taputuksia, vaan vain syvä hiljaisuus, kun kanki lopetti maantien kyntämisen.
Mäen loppuosuus sujuikin sitten juuri hankittuun kokemukseen nojaten, joka taasen perustui älyyn, jota saa vain metsästä. Tosin puolivälissä mäkeä etupyörä oli rikkoontua kiveen, mutta mainitsen sen vain siksi, ettei lukijalle tule mieleen, että elämä metsässä sopii vain älyllisesti laiskoille...
Uuras työ teki tehtävänsä, ja vähän iso kivi oli kärryineen Kivilinnan sisääntulopolulla. Jäin siinä vaiheessa istumaan kivien päälle, ja katselin, kun viereisen Hakamäentien tietyömaan miehiä alkoi lähteä kotiin. Pari miestä pysähtyi ihmettelemään tiehen kaivettua vakoa, mutta ymmärsin, että he olivat aamusella töihin tullessaan havainneet kivikärryn, ja siksi olin lukevinani miesten ajatuksia...Olin käyttänyt kiveen budjetoitua lihasvoimaani vasta puolet, joten tietyöläisten mentyä kävin päättäväisesti kivikärryn puoleen ja sain sen tunnissa puoliväliin sisääntulotietä.
Tässä vaiheessa Kivilinnaan tuli muuan mies, joka oli asunut Kivilinnan vieressä teltassa jo kolme kuukautta. Hän tarjosi omaa lihasvoimaansa kaverikseni, ja koska en kieltäytynyt, niin saimme reilun puolen tunnin urakoinnilla yhdessä kiven sisääntulontien loppuun, oikealla kuvassa näkyvän polun mutkan taa.
Se olikin eka kerta, kun olin saanut kivien pyörittelyyn jonkun toisen ihmisen lihaksista apua, eikä kivi ollut edes kuin kolmanneksi suurin, joka Kivilinnan rakenteisiin on tähän asti tullut...
Mutkan takana ilta joutui ja pimeän laskeuduttua kivikärry oli taasen jumissa, mutta tällä kertaa vain viiden metrin päässä väliaikaissijoituspaikastaan.
2 kommenttia:
Näin aikanaan osan Teitä koskeneesta dokumentista ja ihastuin!
Että jollakulla on mahdollisuus tehdä tuollaista omin käsin.
viime kesänä sain itsellenikin luvan rakennella kodan eräälle maalle tuolla Savossa.
Valitettavasti työ täällä Espoossa pitää minut erossa paikastani...Nyyh!
Halusin vain tervehtiä ja toivottaa näin hyvää jatkoa ja jaksamista.
Olisi kyllä hienoa nähdä paikkasi livenä!!!
Kiitos, Täytyy kyllä sanoa siitä dokkarista, että mielessäni oli jotakin toista kuin siitä sitten tuli.
Kaikki kivat ihmiset ovat tervetulleita tutustumaan keskeneräisen eläjäisen keskeneräiseen Kivilinnaan (ihmisen pesään), jota en edes tee itselleni, koska sitä olisi varsin hankalaa viedä täältä mukanaan; teen sitä ihan vaan ilokseni -ihmiskunnalle se sitten jää, jos on jäädäkseen.
En ole itse läheskään valmis ihmisenä, joten pidän siitä, että kaikki muukin on elämässäni keskeneräistä; kaikessa on aina jotakin kehitettävää, jonka tekeminen kehittää samalla tekijäänsäkin.
Lähetä kommentti