vain ja vain silloin, kun joku on loukkaantunut?
Uskonnot ovat erittäin hyvä esimerkki siitä, mitä arvot ovat; uskovainen kuin uskovainen ulisee vain silloin, kun hän kokee mielessään negatiivisia tunteita. Ja nuo surkeat tunteensa hän nimittää arvoikseen.
Voiko arvoilmaston yksittäinen arvo kaatua,
jos kukaan ei näe eikä kuule sen kaatumista?
Voiko ihminen tuntea jonkun arvon, jos hän ei näe tai kuule sen arvon vaikerrusta?
Mielestäni kukaan ihminen ei koskaan iloitse arvoista. Arvoista voidaan vain uikuttaa ja vaikeroida. Olisi mielenkiintoista kerrankin tavata naurava ihminen, joka nauraa arvonaurua, omien arvojensa naurattamana. Oletko sinä koskaan nauranut arvonaurua?
Arvoitkua monet jo näyttävät tästäkin nyyhkivän, mutta miten olis, jos kuule vetäisit arvoanaurua oikein duurissa? Ei niinku sillai, että joku ihminen naurattaisi sinua, vaan anna palaa ja naura omille arvoillesi oikein mahan pohjasta! Sillä kai nyt sen ymmärrät ainakin, että se ei ole arvonaurua, kun joku muu kertoo hyviä juttuja uskonnostasi. Itsekin silloin tällöin pystyn veistämään mojovan vitsin, mutta mulle ei tulis mieleenkään "syyttää" siitä muita.Jos sinä olet nauranut arvonaurua, niin kerro, miten se eroaa jonkin asian nauramisesta? Ovatko omat arvot naurettavia? Tuskimpa.
Jos nimittäin arvot olisivat naurettavia, tai naurattavia, niin silloihan ihminen kokisi varmaankin jonkinlaista syntistä oloa siitä, että hän nauraa arvoilleen.
Toisen arvoille onkin niin helppoa nauraa, eikö totta, mutta muista, että siinäkään tapauksessa sinua ei naurattanut kukaan muu oma likainen mielikuvituksesi.
Oletko muuten koskaan tuntenut syyllisyyttä siitä, että olet nauranut omille arvoillesi? Tuskimpa.
Triviaalisti siis huomataan, että ihminen ei tunne minkäänlaisia positiivisia arvotunteita arvojaan kohtaan. Ihminen väittää tuntevansa arvotunteita vain silloin, kun hänellä on negatiiviset tunteet päällä. Eli arvot eivät koskaan ole positiivisia, vaan ainoastaan negatiivisia.
Uskonnot ovat ihmiselle negatiivinen ilmiö. Ihminen ei koskaan naura uskonnolleen, mutta auta armias, jos ihminen kuulee vähäisenkin kritiikin äänen uskomuksiaan kohtaan, niin johan uskovainen älähtää kuin rakkikoira.
Uskomusten kritisointi nostaa esille tunneilmiön, jota muutoin kutsuttaisiin narsismiksi, mutta jos tunnetta tunteva sanoo olevansa uskovainen, niin häntä ei missään tapauksessa saa kutsua narsistiksi, koska hän on siinä tilanteessa juuri parhaillaan projisoimassa tunteitaan arvoikseen, ja tuo projektioprosessi häiriintyisi pahasti, jos uskovainen saisi tietää totuuden uskonsa olemuksesta:
Kun tavallinen ihminen sanoo, että olet loukannut kritiikilläsi minua, niin uskovainen julistaa, että olet loukannut minun arvojani, ja ansaitset siitä helvetin tuomion. Melko naurettavaa puuhastelua tuo uskonnollisuus.
Uskovaiset eivät koskaan puhu negatiivisista tunteistaan, vaan jos uskovainen tuntee jotakin negatiivista tunnetta, niin hän julistaa, että nyt hänen arvojaan on loukattu. Olisi mielenkiintoista saada joku psykiatri tai psykologi antamaan lausunto siitä, miksi uskovaiset ovat täysin kykenemättömiä tunnustamaan negatiivisia tunteitaan omikseen, vaan he projisoivat negatiiviset tunteeensa jonkin absraktin asian, kuten arvon loukkaamiseksi.
Minusta ihminen ei ole rehellinen, jos hän väittää, että hänen oma negatiivinen tunteensa ei kuulukaan hänelle, vaan jollekin arvolle, joka on mukamas loukkaantunut. Miten hemmetissä joku arvo voi loukkaantua, jos ihminen ei voi edes nauraa omille arvoilleen? Voisiko joku ystävällinen kirjanoppinut nyt avata tätä probleemaa mulle?
No hällä väliä. Älkää kirjanoppineet turhaan vaivatko sievää päätänne, koska te ette osaa mitään muuta kuin pitää päätänne datavarastoina; ikinä en ole kuullut kirjanoppineiden päästä mitään uutta, omaperäistä.
Kerro nyt kirjanoppinut, onko sinun mielessä par'aikaa viipyvä negatiivinen tunne sinun vai onko se oppisi, joka on nyt etsinyt sinusta loukkaantuneena turvapaikan? Siispä jatketaan:
Koska siis uskovaiset ja kirjanoppineet ovat täysin kykenemättömiä kertomaan omista tunteistaan, vaan jopa julistavat, että heidän päässään on loukattuja arvoja, niin kerronpa sellaisen mielenkiintoisen seikan, että epärehelliset eivät peri maata. Valehtelijat eivät Jumalaa voi tuntea.
Te uskovaiset olette pelkästään epärehellisiä uikuttajia, jotka ilmeisen itsepetoksen vallassa tosiaankin uskotte, että jos minä vaikka tässä kritisoin sinun uskontoa, niin se loukattu uskonto kipittää peloissaan ja haavoittuneena piiloon juuri sinun pääsi sisälle?
Kerro minulle, miten se on mahdollista? Miten kummassa uskontosi voi ylipäätään loukkaantua, jos kerta se on Jumalan sinulle antama? Ja miten kummassa sinä et pysty itse tuntemaan negatiivisia tunteita, vaan väität, että kaikki negatiiviset tunteesi johtuvat päähäsi nilkuttaneesta loukatusta uskonnosta?
Entäpä sitten ne lainoppineet, jotka korkeimman itsepetoksen vallassa ovat peittäneet silmänsä siltä ilmiselvältä totuudelta, ettei ihmistä loukkaa koskaan mikään kuin ihminen itse. Tähän mennessä en ole vielä kertaakaan tunkeutunut yhdenkään ihmisen aivoihin vääntämään aivoja loukkausmoodiin, vaan jos nyt tunnet jotakin tunnetta, niin olet ihan itse saanut tunteesi aikaan.
Ihmiskunnan pitäisi mennä eteen päin ja kehittyä henkisesti, mutta niin kauan ihmiskunta nilkuttaa mukatunteellisena, kun meillä on kirjan- ja lainoppineita, jotka eivät pysty itse ajattelemaan, vaan hokevat vain eläinperäisiä, pelosta nousevia tunteitaan absoluuttisina totuuksinaan, ja lainkirjaimena.
Voisiko joku edes ostaa (ilmaiseksi) minulta sen idean, että kun ihminen on henkisyyden polulla, niin siihen polulla etenemiseen kuuluu omien tunteiden ymmärtäminen; että henkisesti kehittynyt ihminen ei syytä omista tunteistaan ketään eikä mitään, vaan ainoastaan tuntee, kun on tunteakseen.
Aivan liian monet ovat sulkeneet sen totuuden itseltään, että ihmisen tulee arvostaa myös negatiivisia tunteitaan. On täysin järjetöntä vaatia jollekin toiselle rangaistusta siitä, että tuntee negatiivista tunnetta.
Kaikkein mielettömintä on väittää, että oman itsensä kehittämä negatiivinen tunne ei olekaan oma, vaan se on luikertanut sinne jostakin kirjasta, kuten Koraanista.
Ihmisen pitäisi ymmärtää nauttia tästä ainutkertaisesta elämästä. Ihminen ei voi nauttia elämästä, jos hän kieltää puolet omista tunteistaan ja antaa jollekin naurattajalle ansion niistä lopuista!
Yrittäkää edes kuvitella, mitä muisteltavaa teillä voisi olla taivaassa, jos te ette voisi siellä kertoa sitä, miltä se tuntui, kun sai ihan itse kokea omia negatiivisia tunteita. Minä sanon, että vain harvat sielut nauttivat taivaassa siitä, että he eivät aineellisessa muodossa ollessaan syyttäneet muita omista tunteistaan.
Jos aiot taivaassa muistella tätä ainutkertaista elämää täytenä elämänä, niin neuvon, että lopetat kertakaikkisesti julistamasta, miten uskontoasi, arvojasi, Jumalaasi on loukattu. Se olet sinä itse, joka olet loukannut itseäsi. Sinun päässäsi ei ole ollut eikä koskaan tule olemaan loukkaantunutta Jumalaa! Sellaisen ajatteleleminenkin on jumalanpilkkaa... On siis melkoisen tyhmää väännellä aivoja loukkausmoodiin milloin mistäkin.
Pienille vauvoille se on hyväksyttyä loukkaantua, mutta jos aikuinen ihminen loukkaantuu, eli loukkaa itseään, niin silloin hän ei vielä tunne totuutta ja on kääntänyt Jumalalle selkänsä.
Eikö olisikin kivaa antaa tunnustus itselle negatiivisista tunteistaan, koska onhan se aikamoinen saavutus jo sinänsä. Ajatteles kuules sitä, miten valtavan työn takana se on tiedemiehille saada robotti itkemään! Vieläkään eivät ole siinä onnistuneet!
Ei se vollotus ole todellakaan mikään pikkujuttu aivoillesi, vaan se kuule vaatii suunnattomasti laskentatehoa ja kaikenlaisia pikkunamiskuukkeleita oikeisiin asentoihin aivoissasi... Kannattaisi siten ehdottomasti antaa kunnia kaikista omista tunteistaan antaa itselle, eikä suinkaan syyttää niistä halpahintaisesti muita. Negatiiviset tunteet eivät ole vääriä tunteita, vaan ihka oikeita.
Itse asiassa, jos syytät toista ihmistä siitä, mitä tunnet, niin silloin on aivan kertakaikkisen järjetöntä vaatia toiselle rangaistusta, koska sehän on kertakaikkisen loistava suoritus saada toiseen ihmiseen tunteita ylipäätään, ja spesifisiä tunteita erikseen. Ajattele vaikka itse:
Yritä saada vaikkapa kivi itkemään ja vollottamaan sitä, että sen uskontoa on loukattu. Miten paljon vaikeampaa se onkaan silloin, kun sinun pitäisi saada vapaatahtoinen olento sellaiseen loukkausmoodiin.
Vai oletko sinä vapaatahtoinen? Onko sinulla vapaatahto? Jos sinulla on vapaa tahto, niin eikö se olekin silloin melkoisen typerää syyttää muita ihmisiä omista tunteistasi?
Minusta se on Jumalan pilkkaa syyttää muita omista tunteista, koska Jumalan tahto on, että ihminen käyttäisi vapaata tahtoaan. Voit ihan itse valita, loukkaannutko vaiko etkö. Ja kun olet valintasi tehnyt, niin silloin sinulla ei ole mitään moraalista oikeutusta syyttää muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti