Sattumaan uskominen on ihmisen alkuperäinen uskon kohde. Juuri eläimellisyydestä herännyt ihminen torjui tietämättömyyttään uskollaan onneen. Oli hyvää onnea ja pahaa onnea.
Jos ihmiselle tapahtui jotakin, niin hän usein ehdollisti sen tapahtuman jonkun muun samanaikaisen tapahtuman kanssa yhteen. Jos ihminen esimerkiksi näki mustan linnun, kun hän loukkasi jalkansa, niin hän keksi, että musta lintu tuo pahaa onnea. Onneen uskominen johti sattuman kauppaan; kaikenlaista amulettia ja muuta taikakalua keksittiin, joilla haluttiin hallita tapahtumia, koska tietoa ei vielä ollut.
Ajattelun kehityksen myötä ja tiedon lisääntyminen sai aikaan sen, että sattumaa aletiin personoida. Kivistä ja esineistä tuli eläviä olentoja, joita alettiin palvoa. Kun sitten järkevimmät huomasivat, että toteemit eivät pukahteneetkaan, niin ihmiset alkoivat uskoa ilmavampiin henkiin; sattumasta oli tullut pilvissä leijuva henki, jolle pystyi jo puhumaankin, mutta joka edelleenkin vaati ihmisiltä lepytttelyä ja lahjontaa. Syntyi jumalien laji, joka hupentui kreikkalaisten mytologiaksi.
Ihmiskunnan tieto lisääntyi jatkuvasti myös esihistoriallisella ajalla, jolloin sitä siirrettiin laulannalla, tarinoilla ja runomuodossa eteenpäin. Niinpä jumalien lisääntymisen aikoihin alkoi myös jumalien väliset tappelut ja sodat, jotka tappoivat kovasti jumalia. Tiede ei pannut alulle jumalien joukkotuhoa, vaan sen sai aikaan ihmisen luonnollinen kehittyminen, jota edesauttoi valtavasti kirjoitustaidon kehittyminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti