Keskiajalle tultaessa taikausko rehotti. Suurten uskontojen jumalat olivat kuitenkin jo tippuneet yhteen. Tieteellisen ajattelun nousu ei siis tiputtanut kovinkaan montaa jumalaa, mutta sitä pahemmin kävi taikauskolle. 1800-luvulle tultaessa taikausko oli jo lähes loppunut, mutta tieteessä oli edelleen tilaa yhdelle Jumalalle.
Tiede kuitenkin tunkeutui yhä syvemmälle aineeseen, josta löydettiin uusi ja täysin outo maailma, mikä hämmensi ihmisiä tiedemiehet mukaan lukien. Löydettiin radioaktiivinen hajoaminen, aineen aaltomuoto ja lopulta ihminen saavutti energian kvanttitason (joka ei ole energian perimmäinen taso).
Tiedemiehet olivat siihen asti jo monien sukupolvien ajan omineet itselleen kunnian Kreikan mytologian jumalien tuhoamisesta, joten tiedemiehille ei jäänyt muuta mahdollisuutta, kuin palauttaa ihmiskunta takaisin esihistorialliseen sattuman palvontaan niin paljossa kuin mahdollista.
Turhien jumalien tuhoamisesta ylpeät tiedemiehet ampuivat surutta myöskin taivaitten Jumalaa, joka oli yksiomaisena hallinnut suuria uskontoja satoja vuosia ennen Galileo Galileita. Tosin tieteen sihtaus yksijumalaisten uskontojen Jumalaan ei ollut paras mahdollinen ja tiedemiehiä kirvelsikin kovasti yksijumalaisten uskontojen menestys.
Monet ihmiset alkoivat kysellä sattuman perään, että missä sitä nyt oikein näkyy. Atomien tasolla olevat ilmiöt saatiinkin lopulta tilastollisen sattuman hellään huomaan, mikä ei kuulostanut lainkaan aidolta sattumalta, sillä sattuman luulisi saavan aikaan muutakin kuin aaltokuvioita ja todennäköisyyttä ja loogisia rakenteita.
Siksi kvantti-ilmiöiden löytyminen olikin ateistiselle tieteelle samanlainen onnen potku kuin kivikauden miehelle kalan hyppy veneeseen. Nyt tiedemiehet julistivat löytäneensä aidon sattuman, joka kuulemma teki itse Jumalasta täysin tarpeettoman tieteelle. Tiedemiehet olivat lopultakin löytäneet henkisen kotinsa, joka ei uskon kohteeltaan eroa yhtään juuri ihmisyyteen heränneen eläimellisen ihmisen uskomuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti