Hyvää päivää. Tänään aloitan vuosien tauon jälkeen kirjoittamaan vielä kerran eräästä oikeusmurhasta, jonka siunasivat eduskunnan apulaisoikeusasiamies Petri Jääskeläinen ja Suomen valtion oikeuskansleri Paavo Nikula.Ensimmäiseksi tuon esille muuan työtodistuksen, jotta teille syntyisi käsitys, ettei tässä ole kyseessä mikään luuseri, --jonka te toki jo tiedättekin, sillä maailman kirjoihin ei koskaan ole tehty mitään merkintää, missä joku luuseri olisi pystynyt rakentamaan omin käsin Kivilinnan.
Vain harmoninen, järkevä, oma-alotteinen, säntillinen, siisti, tunnollinen, vastuullinen ja ystävällinen ihminen pystyy rakentamaan kivilinnan -ilmaiseksi- ihmiskunnalle.
Tämä on ensimmäinen aihetodiste, jota "oikeus"laitoksen tuomarit eivät pysty käsittämään, kuten jäljestä päin huomataan --jos on huomiokykyä, joka tietysti sellaisilta puuttuu, jotka vaativat muita huomauttamaan itseään, kuten esim vaatimalla kilikelloa...
TAUSTATIETOA
Olin asunut metsässä jo neljä vuotta, kun vuoden -99 marraskuussa minulta hävisi kamina. Lähdin aamutuimaan Pääskylän rinteen päiväkeskukseen, josta olin saanut tietoa noin vuotta aiemmin, kun muuan sosiaalivirkailija (Mikko) tuli Metsään katsomaan... Kerroin päiväkeskuksessa, mitä oli tapahtunut ja ennen kuin oikein tajusin tilannetta, niin olin Kirsi Jussilan (siihen aikaan päiväkeskuksen johtaja) kanssa kävellen matkalla kohden virastotaloa --hakemaan asunnon avaimia.
Asunto oli Helsingin katu 11 C 79. Menimme sinne katsomaan ja Kirsin mielestä sain heti jäädä sinne, vaikkakin se oli tyhjä. Lähdin hakemaan kivilinnasta astioita ja muuta semmosta, kun tapasin siellä Vantaan Kivityön työntekijän. Kerroin hänelle saaneeni asunnon. Hän muisti, että siinä VR:n katoksen alla oli taitettava sohva, joten hän kysyi, voisinko ottaa sen --tottahan toki se kävi. Ja kohtasellaan olin asunnossa selällään sohvalla ihmettelemässä, miten tässä nyt näin kävi.
Koska asia kuitenkin tökki, niin menin heti seuraavana aamuna kysymään Kirsiltä, voisinko saada asuntoa vastaan sitten jotakin työtäkin. Hän ohjasi minut Työpajan kadulle, erityissosiaalivirkailija Harri Tammeksen tykö. Sieltä sain Helsingin kaupungin tekstiilityökeskuksen osoitteen, johon meninkin missään kohtaan venkuilematta. Sain sieltä ihan kohtuullisen työpaikan, johon kuului näennäisen palkan lisäksi päivittäinen ruoka ja asumiskustannukset, kuten jäljemmistä asiakirjoista käy kiistattomasti selville.
Noin kolmen kuukauden jälkeen minulle alettiin huomautella, että vannesahaa käyttäessäni minun pitäisi pitää terässormikkaita. Koska en kuitenkaan millään tavoin kokenut vannesahaa vihollisekseni, niin en voinut tuosta noin vain alkaa puolustautumaan sitä vastaan, koska olin erittäin hyvissä väleissä kaikkien koneiden kanssa. Koneet eivät ole minun vihollisia, enkä pidä ihmisiäkään vihollisina, koska ymmärrän, että minun pitäisi pelätä joka asiaa, jos uskoisin eläväni vihamielisessä universumissa.
Päivä päivältä minulle tultiin yhä useammin sanomaan, että käytä sormikkaita. Lopulta tuli se päivä, jolloin työkeskuksen johtaja tuli viereeni ja sanoi, että joko käytät tai lopetat... Vastasin hänelle, että tuossahan on ovi auki, joten kirjoita minulle työtodistus, niin voin lähteä pois täältä menettämättä koneiden ystävyyttäkään.
Niin pääsin eroon kokemuksestani laitostyöhön, ja tiedän paremmin kuin yksikään rikas, mitä laitostyö on, koska en vihannut sitä, enkä aliarvioinut sitä esim siten, että olisin missään vaiheessa vaatinut itselleni palkkaa siitä. Otin vastaan sen, jota minulle tarjottiin ja olin iloinen työssäni siksi, etten nurissut sitä vastaan.
Se tapahtui huhtikuussa. Kesä oli edessä ja edelleen olin käynyt päivittäin Kivilinnassa. Kun jäin laitostyöstä pois, niin aloin uudelleen rakentaa kivistä kivilinnaa, joka ei koskaan voi valmistua, koska elämän tulee olla keskeneräinen, jottei tarvitse täyttää tyhjyyden tunnetta sekopäisyydellä; en koskaan ajattele metsää ja sen kivilinnaa hienona paikkana ryypätä, laiskotella tai muuten vain sekoilla. Ja juuri siksi kivilinna rakentuu, koska se ei ole paikka, vaan itse elämä.
Kesän 2000 aikana huomasin olevani kahden asunnon loukussa. Kun vielä Hannu Karpo toi syksyllä minulle uuden kaminan Lappeenrannasta, niin huomasin, että Helsinginkadun 11 C asunto 79 oli tyhjillään minun ollessa metsässä lämpimässä kivilinnassa. Kuten voitte arvata, niin minulle ei jäänyt muuta mahkua kuin luopua kaupunkiasunnosta ja muuttaa ihan oikeesti metsään.
Menin virastotalolle ja sanoin itse irti. Mutta he eivät ottaneet sitä vastaan, vaan sanoivat, ettei kyseisestä asumismuodosta tarvitse irtisanoutua, vaan riittää, että lähtee lätkimään --, joten vein Y-Säätiölle irtisanomisilmoituksen myös ja asunnon luovutustodistuksen Olin sanonut itse itseni irti, joka selviää myös KELAn asiakirjoista, jotka myös esitän täällä todisteena Suomen oikeuslaitoksen mielettömyydestä.
Osoitteen muutosilmoitus, click to larger
Laitoin myös osoitteenmuutoksen Postiin, josta selviää myös, että itse sanoin itseni irti. Tämä on myös erittäin oleellinen aihetodiste.Seuraavasta artikkelista selviää eittämättömästi, miten Suomen oikeuslaitos ei ole lainkaan tietoinen, että sen tehtävä on oikeuden toteutuminen, eikä valheellisuuden ylläpito
Oikeusmurhatapaus 28100/03 (sivut rakenteilla)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti