Laki kiihottaa arvottomuuteen

Uskovaiset mielellään puhuvat, miten maallisen lain arvot ja hyveet ovat peräisin uskontojen arvoista.

Uskonnoissa korostetaan anteeksiantoa ja armollisuutta, mutta jostain syystä se ei saa olla lakiin kirjattu arvo, vaan uskovaiset jopa vaativat, että lain pitää palkita kaikkia loukkaantujia, eikä loukkaantujille saa sallia armollisuutta ja anteeksi antoa toisinajattelijoita kohtaan.
Laki yllyttää ja kiihottaa ihmisiä loukkaantujiksi aina silloin, kun laissa palkitaan arvottomuutta ja hyveettömyyttä ja henkistä kehittymättömyyttä ja hillittömyyttä; itsehillinnän puutetta ja henkistä laiskuutta.

Ei voi ymmärtää, miten on mahdollista, että jopa valtakunnan ykkössyyttäjä katsoo, että uskovainen toimii uskonnon arvojen mukaan, kun hän on kostonhimoinen ja armoton harhaoppisia ja väärinajattelijoita kohtaan?

Itse asiassa pitäisi ajatella niin, että valtiovalta syyllistyy itse rikokseen pitäessään sellaisia ihmisiä suuressa arvossa, jotka eivät toimi oppiensa edellyttämällä tavalla, vaan jotka halventavat ja alentavat ihmisyyttä.
Mielensä pahoittaminen ja anteeksiantamattomuus tuskin ovat sellaisia hyveitä, mihin valtiovallan pitäisi ihmisiä yllyttää ja kasvattaa.

Onko todella niin, että uskovaiset pitää nähdä anteeksiantamattomina myös silloinkin, kun poliitikot puhuvat heistä rauhanuskovaisina? Mitä se todistaa ennen kaikkea lainsäätäjistä, jotka eivät pysty vaatimaan anteeksiantavaa mieltä edes uskovaisilta, jotka uskonnollisissa hurmospuheissaan itse sitä kyllä julistavat? Jospa uskonrauha otettaisiin uskovaisilta pois, niin silloin heidän olisi pakko olla uskovaisia myös arjessaan.

Mielestäni ihminen ei ole minkään sortin jumaluskovainen kostonhimoisena, eikä laissa pidä pitää loukkaantujia uskovaisina. Laki uskonrauhasta ja kaikki muut uskovaisiin viittaavat lait ovat kaikkien uskontojen arvojen vastaisia.

Uskovaisen tulee olla anteeksiantavainen tosiajattelijoita kohtaan todistakseen muille, että hän on uskovainen. Jos ihminen ei pysty toteuttamaan uskontonsa hyveitä, niin silloin hän itse ansaitsee sen rangaistuksen, jota hän vaatii sananvapauden rajojen ylittäjille.

Erityisesti rauhanuskonnon uskovaisilta pitää vaatia ehdotonta armollisuutta kaikkia muita kohtaan, eikä ketään saa asettaa syytteeseen siitä, jos joku muslimi on pahalla päällä, koska sellainen muslimi tuskin on sitä, mitä suvaitsevaiset ajattelevat maltillisuudesta.

Mitä se semmoinen kristillisyys, maltillisuus ja rauhanuskovaisuus on, joka ei siedä toisinajattelua ja joka kaiken lisäksi vaatii, että lain pitää olla uskonnon perusarvojen vastainen sananvapautta kohtaan, mutta juhlapuheissa kyllä uskovaiset puhuvat, miten valtiovalta on saanut hyveensä uskontojen arvoista.

Milloin uskontojen korkeimmaksi arvoksi on nostettu toisinajattelijoiden tuomitseminen,  kun samaan aikaan poliitikot puhuvat rauhanuskonnosta, joka ei voi olla syyllinen minkäänlaiseen pahuuteen.