keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Metallimusiikin tieteellinen selitys

Leimaannuttamisgeenit ihmisellä ja muilla eläimillä.

Kuten voidaan hyvin kuvitella, niin suuri osa ihmisen geeneistä on peräisin dinosaurusten ajoilta ja vieläkin kauempaa. Jo heti elämän aikakauden alussa geeneihin laitettiin niin valtavasti potentiaalia, että siitä on riittänyt diversiteettiä aina meidän aikaamme asti.

Ensimmäisten yksisoluisten genomi on monien mielestä niin yksinkertainen, ettei sitä hevin voida tunnustaa nykyihmisen genomiksi. Mutta. Kun puhutaan potentiaaleista, niin silloin ei puhutakaan näkyväisistä. Yksinkertainen asia ei voi itsestään muuttua monimutkaiseksi; geenejä ei ole milloinkaan lisätty ns. alkuliman genomiin tyhjästä, vaan itse alkuliman genomi oli jo potentiaaliltaan sellainen, että se mahdollisti kaikki elämänmuodot esihistoriasta aina meihin asti, ja meistä hamaan tulevaisuuteen saakka. Aktuaalisuudessa potentiaalit ovat hallitsevia ja kehitystä ohjaavia.

Kuten vetyatomissa oli jo potentiaali muodostaa molekyylisiä sidoksia kaikkien niiden atomien kanssa, joita ei vielä ollut olemassa, niin myös ensimmäisen elämänmuodon geenit sisälsivät potentiaalisesti jo nykyihmisen genomin, vaikka ajallisesti katsoen sellainen olisikin mahdotonta.

Jos nimittäin ensimmäisessä eliössä ei olisi ollut jo koodattuna ihmistä, niin silloin tällaistakaan ajattelua ei olisi voinut koskaan syntyä. Evoluutio ei vetänyt ihmistä olemattomuudesta, vaan työnsi ihmisen esille limamöykystä.

Tämä on todellakin kaikkein alkuperäisintä ajattelua, mitä koskaan on esitetty, ja tällaiseen ajatteluun pystyivät vain ne korkeat olennot, jotka rakensivat sen ensimmäisen elävän organismin, josta ns. kehitys lähti kulkemaan aina tähän saakka. He tiesivät jo silloin, että heidän huolella rakentamansa elämänmuoto tulee eräänä kauniina päivänä ajattelemaan ajattomia :-)

Muuan ajatuksellinen ajatusidea on ajatella ihmisen geenien ilmentävän ihmisessä samoja asioita, mitä ne ovat aina tehneet muissakin eläimissä. Esimerkiksi juuri kuoriutunut linnunpoikanen leimaantuu ensimmäiseen otukseen, jonka näkee: Hei, tuohan on mun oma äiskä, linnunpoikanen ajattelee nähdessään perunanenäisen perunjunttisuomalaisen, ja nokkaisee perunanenää.

Myös ihmisessä leimaannuttamisgeenit ovat edelleen hyvässä vireessä. Esimerkiksi pienet lapset mielistyvät sellaiseen äänimaisemaan, jota he joutuvat pienestä asti kuulemaan.

Vielä keskiajalla, ennen teollisuuden tuomia ääniä, lapset leimaantuivat harmoniseen äänimaisemaan, joka synnytti sellaisia musiikillisia neroja kuten Bethoven, Mozart ja Bach.

Nykyään lapsen äänimaisemaa leimaa kaikenlainen kilinä ja kolina. Kun tuollaiset epäsointuiset äänet tunkeutuvat lapsen huoneeseen, niin lapsi alkaa tykästyä meteliin. Metelistä tykkäävät lapset eivät voikaan enää kasvaa harmoniaa rakastaviksi, jolloin lapset alkavat aina hakata kattiloita ja rämpyttää metallilankoja kuullesssaan sointuvaa musiikkia.
Epäharmoniaan leimaantuneet yksilöt harvemmin sietävät lähellään mitään ehjää ja kaunista. Leimaantuminen epäharmonisiin ääniin saa nuoret usein polttelemaan autoja ja päiväkoteja ja rikkomaan ikkunoita ja kivittämään junia ja yrittämään kaikin tavoin saada yhteiskunnan näyttämään samalta, miltä se heistä kuulostaa, kun he kuulivat yhteiskunnan äänimaiseman ensikerran lastenhuoneen ikkunasta
Pärisevien autojen tähden ihmiset alkoivat hakkaamaan päätään seinään joka kerta, kun he kuulivat klassista musiikkia; Klassinen musiikki kehittyi autoilun ensivuosikymmeninä ensin jaziksi ja popiksi, ja kun nekin olivat liian sointuvia lapsien ensiäänimaailman kanssa, niin isommat lapset alkoivat hakkaamaan kitaransa säpäleiksi joka kerta, kun heidän olisi pitänyt soittaa klassista poppia kauheella voluumilla.

Lopulta joku lapsi alkoi kutsua aikaansaamaansa meteliä hevirockiksi, koska se oli jo joten kuten yhteensopiva urbaanin äänimaiseman kanssa. Mutta, koska nyt urbaaniin taustameteliin oli ilmestynyt myös tekometeliä, jota heviksi kutsuttiin, niin sellaiseen ääneen syntyneet uuden sukupolven pienet lapset kokivat, että heidän pitää hakata instrumenttejaan kahta kauheammalla metelillä, jotta lapsen leimaantumisaste olisi ollut yhteensopiva kakofonian kanssa. Lapsista kasvoi metallimetelin tuottajia ja kuluttajia, joiden tuskaisuus ylitti kaikki siihen astiset tuskat.

Tällainen on se tieteellinen selitysmalli, joka selittää tyhjentävästi tuskaisen metallimusiikin olemassaolon. Metallimusiikki voidaan helposti palauttaa ihmisen genomin alkulimaisiin geeneihin, leimaannuttamisgeeneihin. Metallimusiikilla ei siis ole mitään muuta yhteistä totuuden, harmonian ja kauneuden kanssa kuin se, että metallimusiikista vielä voidaan sieltä täältä kuulla kaikuja klassisista sävelistä, jos osataan hiljentyä omien ajatusten äärelle.

Tiede.fi: Ihmisen muinaiset geenit
HS, 20.3. 2012: Tutkimus: Koirat hermostuvat hevimusiikista

2 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Itse asiassa heavy metal syntyi Sheffieldissä, joka oli pitkään Britannian terästeollisuuden keskus. Monet ensimmäisistä heavy metal -muusikoista todella olivat terästyöläisiä, kuten Tony Iommi.

Yksinkertaisissa riffeissä, repivässä särökitarassa ja kovissa rumpurytmeissä on kieltämättä samaa harmoniaa kuin LD-konvertterissa, valssaimessa ja valokaariuunissa.

kati sinenmaa kirjoitti...

Hah, tiesinhän mää :-)